Nizzan jälkihöyryissä - lyhyt historia siitä miten minusta tuli teräsmies

Viikko on vierähtänyt maalilinjan ylityksestä täysmatkalla ensimmäisen kerran. Eikä sitä olisi voinut hienommassa paikassa tehdä, Ranskan Rivieran auringon alla oman vaimon huolen ja kannustuksen saattelemana. On aika alkaa ymmärtämään että vain pari vuotta sitten mielessä siintänyt utopistinen haave siitä että minä siihen joskus pystyisin, on muuttunut täydeksi todeksi. 


Voi olla että jossain blogin ensimmäisissä teksteissä olen avannut sitä kuinka tähän lajiin tulin lähteneeksi. Kuitenkin tässä kiva muistella miten on tähän pisteeseen päätynyt. Joskus 2007-08 taitteessahan aloin kuntoa nostaakseni lenkkeilemään, oli aina armeija-ajoista siihen asti mennyt elämä kuten nyt nuorellamiehellä useimmiten menee, eli hauskaa ja tapahtumarikasta elämää kyllä, mutta vähemmän urheilullista :). Työnantajalta saatu Suunnon T1 perussykemittari antoi lisäsysäystä lenkkeilyharrastukseen panostamiseen, sen avulla opettelin juoksemaan fiksusti silloisella rapakunnolla ja oli uskomattoman palkitsevaa huomata miten pienellä vaivalla pikkuhiljaa kunto nousee humisemalla! Toinen tuohon aikaan tullut sysäys oli kaverin, joka oli aikalailla samoissa lähtökohdissa kuin itse, ilmoitus lähteä juoksemaan Tukholman maraton n. puolen vuoden varoajalla. En ollut uskoa korviani. Maraton, huhhuh! Tuntui aivan saavuttamattoman kovalta jutulta. Ei olisi meikäläisestä siihen, ainakaan noin nopeasti! Siinä kevään mittaan sitä tuli sitten lenkkeiltyä enemmän ja enemmän ja ensimmäiseen puolimaratoniin rohkeasti ilmoittauduin, samaan jossa tämä kaverini olisi juoksemassa! Olin niin innoissani uudesta harrastuksestani etten ollut aikoihin jos koskaan elämässä moista tuntenut. Taisin jo tietää löytäneeni oman juttuni, kestävyysurheilun. Takana on kaikenlaista harrastusta, junnuna pelasin lätkää muutaman vuoden, josta kovasti pidin mutten tainnut siinä kovin hyvä olla. Myöskin salibandyä tuli kokeiltua vielä laihemmin tuloksin, ja myöhemmin kamppailulajeja, lähinnä thainyrkkeilyä joka jo sujui hiukan paremmin ja josta pidin välillä erittäinkin kovien treenien takia, mutta siinä homma rajoittui treeneihin, kisaamaan en lähtenyt ja hajonnut polvi myös osaltaan laittoi stopin siihen hommaan. Siispä, puolimaratoniin Helsinki city runilla olisi matka ja sehän menikin sitten ihan mukavasti hölkkäillen vähän reiluun kahteen tuntiin. Muistan että oli mahtifiilis! Vielä samana vuonna lenkkien vaan pidetessä ilmoittauduin Vantaan maratonille. Nyt oltiin jo upottu todella syvälle! Sinä vuonna oli myös tullut tutuksi varmasti kaikkien juoksijoiden ja triathlonistien tuntema juoksufoorumi.fi, josta myös nappasin jääkaapin oveen foorumin Sepon 4:30h treeniohjelman. Noudatin sitä suht orjallisesti ja näinpä lokakuussa tuota vuotta juoksin ensimmäisen marani aikaan 4:23 muistaakseni! Tuosta ensimmäisestä marasta muistan jossain kolmenkympin jälkeen tulleen "seinän" joka pisti kävelemään, ei tainnut olla tankkaus- nesteytys- ja vauhdinjakoasiat ihan hanskassa vielä :) ja sen kuinka maalissa kirosin itsekseni että hyi sa#¤%&! Ei enää IKINÄ! 


Tuosta järkytyksestä taidettiin kuitenkin toipua ihan hyvin sillä seuraavana vuonna juoksin saman Vantaan maratonin 3:41:41... :) Eli vaikka ensimmäinen mara oli niinkuin varmaan monelle, pieni shokki niin jyvä oli jo itänyt sen verran lujaa että tähän urheiluharrastukseen alettiin juurtua todenteolla! 


En ole ihan varma mikä laittoi niin kovasti kiinnostumaan yhtäkkiä triathlonista, mutta saattoi olla juoksufoorumin kautta jokin linkki johonkin vanhoihin Hawaii Ironmanin fiilistelyvideoihin. Jossain vaiheessa nimittäin tuijottelin niitä aivan lumoutuneena. Muistin että ai niin tämä oli tämä aivan järjettömän kivenkova homma jossa jengi raastaa helteessä puolikuolleina maaliin ja matkat on jotain aivan sairasta. Muistin nuoruudesta kun kotona katsottiin lähetyksiä joissa Pauli Kiuru haastoi Mark Allenia ja muita, ja muistan kuinka olin tv-ruudun äärellä ihaillut että aivan järjettömän kova jätkä. Teräsmies. Nyt katsoin uudempia videoita ja tuloksia ja nykyjan nimet tulivat tutuiksi. Usein Ironman-henkeen toitotettiin "anything is possible" ja "yes you can" yms juttuja ja haaveilevassa mielessäni mietin pystyísinköhän tuohon. Ehkä jotenkin, jos edes osaisin uida. Haha, niinpä, minä en ollut koskaan edes osannut kunnolla uida! Olin suorastaan vesikammoinen, pienenä tapahtunut veden alle joutumisesta tullut trauma istui lujassa. Mökkisammakolla pysyin hetken pinnalla mutta sain totaalipaniikin jos jalat eivät yllä pohjaan ja uimahallissa altaanväli näytti loputtoman pitkältä, lyhyelläkin radalla. Aloin kuitenkin ottamaan selvää uimakouluista ja ostin elämäni ensimmäiset uimalasit. Ilmoittauduin aikuisten alkeisuimakurssille, joka käytäisiin 90%-sesti opetusaltaassa, ja siellä opeteltaisiin miten kellutaan, miten hengitetään vedessä ja miten siellä ylipäätään uskalletaan olla! Jännitti aikalailla mutta millä muulla saisin selville voisinko koskaan oppia uimaan ja ryhtyä triathlonistiksi! 


Uimakoulu oli yhtä suurta ahaa-elämystä alusta loppuun, ja otin siitä kaiken irti. Kun oli hyvä opettaja joka selitti miten vedessä hengitetään ja kellutaan yms, niin johan alkoi umpipuisempikin pää tajuamaan että ei hitto, tämä on oikeasti ihan mahdollista ja koko ajan vähemmän ja vähemmän pelottavaa! Kurssi käytiin, ja se antoi valmiudet uida jotain räpellystä isossa altaassa altaanväli kerrallaan hukkumatta. Yksi mahtavimpia kokemuksiani koskaan, ja olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa tuolle uintikurssin vetäjälle! 


Siinä sitten aloinkin itsekseni käymään hallilla ja uimaan pitempiä ja pitempiä matkoja. Ilmoittauduin myös uudelle uintikurssille jolla käytäisiin syvemmin läpi uintitekniikoita, lähinnä vapaa- rinta- ja selkäuintia. Kesän lopulla oli tarkoitukseni osallistua ensimmäiseen triathlonkisaan - Helsinki city triathloniin joka käytäisiin uimastadionilla. Ihan tarpeeksi iso haaste minulle joka juuri olin oppinut pinnalla pysymään ja uskalsin jo pitkälläkin radalla uida! Avovesihommat tuntuivat vielä kovin kaukaisilta. Ensimmäisen maantiepyörän jolla vieläkin pyörittelen lenkkejä olin hankkinut ja siispä myöskin aloittanut maantiepyöräilyn, joka sekin oli minulle uusi harrastus. Se ja uinti veivätkin alussa sen verran mukanaan että juoksu taisi hetkeksi jäädä vähemmälle kuin mitä oli pitkään aikaan ollut. Ehkä siitäkin syystä sinä syksynä juoksemani mara oli ajaltaan heikoin mitä olen juossut, tosin HCM 2010 olosuhteetkin olivat rajut. 


Helsinki city triathlon - ensimmäinen tri-skabani meni hienosti ja hauskaa oli koko rahan edestä! Uinnistakin selvittiin, ei mitään isompaa paniikkia muiden seassa uitaessa. Olin räjähtää innostuksesta uuden harrastuksen parissa! Tiesin siinä paikassa, että tästä alkaisin vaan treenata enemmän triathlonia ja seuraavana kesänä kävisin jo jotain oikeita skaboja! Paljon vaan uintia että karisee viimeisetkin peikot sen kanssa. Olin ajatellut että joku perusmatka ehkä ihan sopiva haaste vielä tässä kohdassa... mutta siinä syksyn mittaan kun uintitreenitkin alkoivat jo olla ihan kunnon uinteja ja matkakin taittui kokoajan parempaan aikaan, päätin että mitä hittoja, Joroisille vaan puolimatkalle! Ja taas olin laittanut itseni isoimman urheiluhaasteen eteen koskaan! Se, kuten muutkin viime kesän, eli ensimmäisen varsinaisen tri-kauteni kisat meni yli villeimpien odotusten. Ehkäpä Joroistakin tyydyttävämpi oli Tristar Estonia kilpailu Virossa, joka oli ensimmäinen isomman organisaation kisa jossa ollut, josta ikäluokkasijoitus 14. ja kokonaiskilpailussa taisi olla 80. (pro:t mukaan lukien)


Loppu on historiaa, ei tarvinnut kovinkaan paljoa arpoa viime kauden jälkeen mikä olisi seuraava etappi, täysmatka tietenkin. En vaan IKINÄ olisi uskonut sen tulevan näin nopeasti! Ja edelleen vien itseni takaisin niihin iltoihin kun läppäri sylissä ihmettelin Hawaii Ironman kisoja, ja miten on mahdollista että ihmiset tuota tekee. Nyt olen itse toteuttanut unelmani. 

Blogin tarkoitus oli alussa saada itselle henkireikä purkaa ajatuksia treeneistä tai mistä vaan. Ja sitä kautta tuoda motivaatiota. Olen huomannut lisääntyvät lukijamäärät ja se ilahduttaa kovasti. Jos jotakuta kirjoitukseni jollain tapaa motivoi, antaa sekin iloa. Itse voin sanoa että tämä harrastus on tehnyt itsestäni kokeneemman, eheämmän ja rauhallisemman, ja opettanut kuten kyllä moni muukin elämässä eteen tullut asia että kun tarpeeksi uskoo ja tahtoo, pystyy uskomattomiin suorituksiin. Ja suosittelen ihan kaikille joilla se pienikin ajatuksen siemen siellä itää, että voisnkohan minäkin. No aivan takuulla voit. Eikä se niin iso juttu edes ole. Elämää vaan.