Jaapa jaa. Vaikka mennään vasta heinäkuun loppupuolta, on homma vahvasti off-seasonilla. Kolmen viikon sisään täysmatka Nizzassa ja puolimatka Joroisilla veti tankit aika tyhjiksi. Se kolme viikkoa kyllä oli aivan riittävä palautusaika jotta Joroisille uskalsi lähteä, ihan tavoitteellisessakin mielessä. Siltä ainakin tuntui, mitä nyt jaloissa väsymystä joka ei oikein totaalilevollakaan meinaa lähteä. Ylläpitävää treeniä oli tuossa välissä, kohtuu kovatehoista, mutta muistaen pitää tarpeeksi lyhyenä treenit ettei mene ylirasituksen puolelle.
Joroisten kisaviikon alussa oli vahvasti flunssanoiretta, lämpöä selkeästi nousemassa, kurkun karheutta ja tukkoista nenää. En kauheasti odotellut että tuleeko flunssa ja meneekö ajoissa pois, kyllä siinä äkkiä olisi ollut kisat pilalla ja osallistumismaksu mennyt turhaan. Eli vitamiinia ja teetä hunajalla ja buranaa yms yms koneeseen ja lepoa mahd paljon. Lentsunalku pysyikin aisoissa ja kisaa edeltävänä päivänä päätin että kyllä paikalle mennään, jos kisa-aamuna olo huonontunut ei tietenkään mukaan kisaan, muuten kyllä. Olo kisa-aamuna oli taas hiukan kohentunut, oikeastaan melko täysin terve olo pientä nenän tukkoisuutta lukuun ottamatta. Ainoa mikä huolestutti oli että olisiko heti uinnin alussa aivan piipussa ja hommasta tulisi tosi raskasta. Ei onneksi näin käynyt, ja uinti menikin tosi iisisti, tässä kohtaa kun ei vielä kovia tehoja otettu koneesta homma meni ok. Pyörällä sitten melko nopsaan tuli käytettyä kuivin ruuti ja loppupuolisko + juoksu oli melkomoista tervaa. Pyörässä kyllä huomasi että ihan turha kolmen viikon takaiselta täysmatkalta luulla palautuneensa että voisi juntata pyörällä 94km matkan +36km/h keskaria jota alussa lähdin hakemaan.
Koko Joroisten jälkeen välittömästi oli pienoinen pettymys että näinkö hidas sitä on kaikesta työmäärästä huolimatta mikä vuodessa takana. Aikaa taas vähän kulunut niin päinvastoin tässä kyllä itteään taputtaa olalle minkä kerkeää. Tajusin että hei, ylipäätään täysi + puolikas 3 viikon sisään on jo suoritus sinänsä. Ja että puolikkaalla en jäänyt viime vuoden ajasta matkat suhteutettuna juuri yhtään, siihen pitää itse asiassa olla todella tyytyväinen.
No, summa summarum jo Joroisten juoksuosuudella päätin että eiköhän tämän kauden kisat olleet tässä, ei johtunut mistään ylivoimaisen pahasta tunteesta tulleesta tunnepurkauksesta vaan totesin vaan mielessäni, koska huomasin kuinka v-ä-s-y-n-y-t olen.
Yhden päivän työmatkapyöräilyä ja viikonloppuna tehtyä rentoa 8km juoksulenkkiä lukuunottamatta viime viikko menikin rentoillessa. Täysin seinäänhän ei voi eikä mielestäni kannatakaan lopettaa tiukan rupeaman jälkeen, jo pelkästään siitä voi kroppa alkaa kapinoimaan ja päänuppi viimeistään.
Uutta matoa koukkuun pikkuhiljaa siis, tänään olinkin sitten ekaa kertaa uuden seuran Oslofjord triatlonin yhteistreeneissä, Sognsvannin järvellä yhteisuintia järvi päästä päähän ja takaisin. Taisi olla monella kisakireys päällä, itse kun halasin vettä vähän haukotellen ja norski-triatleetit karkas hetkessä niin ettei meinannut huuruun menneiden lasien läpi saada enää paikannettua :D mukavaa porukkaa niinkun tri-ihmiset nyt ovat missä vaan, ja kivaa saada vähän sosiaalista puolta mukaan treenailuun, tähän asti kun kovin paljon itsekseen täällä touhunnut, ihan omasta valinnasta kylläkin.
Loppuun kevennys, sitä ollaan näköjään tv-staraa heti kun sm-sarjan lähtörekille pyöränsä kehtasi ripustaa.Hauskinta etten koko ukkoa edes huomannut, vaimo oli ollut hereillä ja naureskellen napsinut otoksen :D
Nyt jaksaa jo jotain tänne rapsutella, kun olo vähän kohentunut. Eilen oli tähän asti kovin triathlonrääkki tai ainakin pahimmantuntuinen.
Viikko mennyt siten että viime viikonlopun jälkeen oli aika selkeitä flunssan oireita ja niitä yritettiin sitten pitää loitolla eri poppakonstein ja rohdoin, ei ihan onnistuneesti mutta kuitenkin niin hyvin että kisa-aamuna Joroisille lähdettiin. Ihan täysin keskittynyt ei olo siten ollut, mielessä oli ilman muuta viime vuoden ajan parantaminen, nyt kuitenkin flunssa ja 3 viikkoa sitten käyty täysmatka alla oli kauhean vaikea sanoa mihin pystyisi.
Puitteet viime vuoteen nähden olivat erilaiset siinä mielessä että olin avoimessa sm-sarjassa joka lähti omassa ryhmässään yhdessä u19 ja u23-sarjojen kanssa, kuntosarja oli urakkansa aloittanut jo aamulla joten näin tilaa olisi vedessä heti alusta enemmän. Paukusta lähdin reippaalla vauhdilla liikkeelle ja uinti lähti hyvin soljumaan, tässä kohtaa ei flunssasta ollut haittaa. Suunnistaminen oli kuitenkin pahasti hakusessa, aikamoista siksakkia tuli vedettyä, pieni uinnin ja varsinkin avovesiuinnin määrä näkyi tässä. Kisan jälkeen joku sanoi uinnin olleen parisataa metriä ylimittainen, mene ja tiedä mutta pienoinen pettymys oli aika 37:10, olin menevinäni aika kovilla tehoilla ja odotin kyllä alle 35min aikaa.
Pyörän selkään reippain ottein ja tähtäimessä oli pitää lähelle 36km/h keskaria jolla tämän vuoden hieman ylipitkällä reitillä olisi mennyt johonkin 2:36-2:37 tietämiin. Pyörä osoittautui kuitenki raa'an tuskalliseksi mitä pitemmälle edettiin, loppupuolisko oli tuskien taivalta ja nyt se viimeistään kävi selväksi että täysin palautunut ei Nizzasta vielä ollut. Viiden tunnin alituksen sai pikkuhiljaa unohtaa, jos juoksun saisi alusta rennoksi 5:10 oli suunnilleen haarukassa. Välillä vastaan ja enimmäkseen sivulta puhaltanut tuuli laittoi vielä lopussa kapuloita rattaisiin, ja sympaattista kannustusta tuli kun hyppäsin t2:een tullessa pyörän päältä... olin varmasti rättiväsynyt näky mutta jotenkuten reippaasti yritin hölkätä urheilutaloon. Tuska oli jo todellista mutta tiesin mitä on edessä ja kolme viikoa sitten koettuun verrattuna sen tulisi olla suorastaan nopeasti ohi. Juoksun alkukilometrit olivat raskaat mutta onnistuin vakiinnuttamaan vauhdin vähän reiluun 5min/km tietämiin mikä tuntui maksimilta. Vauhti hyytyi hitusen ja viime vuotta kolmisen minuuttia hitaampi juoksu vaikka reitti taisi tänä vuonna olla ehkä jopa kevyempi kun suuntaa oli vaihdettu?
5:18 maalissa täysin rättiväsyneenä mutta erittäin tyytyväinenhän pitää olla, kun lähtökohtia katsoo! Kun vielä pyörän keskivauhdilla laskee mitä se olisi ollut 90km matkalla ja laskee teoreettiset lopputulokset "oikeanpituiselle" matkalle olisin silti jäänyt viime vuoden ajastani jotain 8 minuuttia. Nostaa uuteen arvoon omassa mielessä viime kauden kuntoajoituksen joka meni kyllä todella nappiin.
Isommat kisat on tältä kaudelta kisattu, Norjan puolella on jotain pikku kyläkisoja vielä joihin voi osallistua jos nyt sattuu mieli tekemään. Kuopioon ei lähdetä, liian pitkä reissu ja olo on aika täysi ja väsynyt hullunkurisen kiireisen vuoden takia. Katseissa onkin siis jo elokuussa viettää ylimenokautta ja unohtaa pariksi viikoksi vakvampi treenaaminen kokonaan.
Huomenna, jos on onni myötä on nimi lähtölistalla ensi vuoden tavoitteeseen :) mutta siitä enemmän sitten!
Viikko on vierähtänyt maalilinjan ylityksestä täysmatkalla ensimmäisen kerran. Eikä sitä olisi voinut hienommassa paikassa tehdä, Ranskan Rivieran auringon alla oman vaimon huolen ja kannustuksen saattelemana. On aika alkaa ymmärtämään että vain pari vuotta sitten mielessä siintänyt utopistinen haave siitä että minä siihen joskus pystyisin, on muuttunut täydeksi todeksi.
Voi olla että jossain blogin ensimmäisissä teksteissä olen avannut sitä kuinka tähän lajiin tulin lähteneeksi. Kuitenkin tässä kiva muistella miten on tähän pisteeseen päätynyt. Joskus 2007-08 taitteessahan aloin kuntoa nostaakseni lenkkeilemään, oli aina armeija-ajoista siihen asti mennyt elämä kuten nyt nuorellamiehellä useimmiten menee, eli hauskaa ja tapahtumarikasta elämää kyllä, mutta vähemmän urheilullista :). Työnantajalta saatu Suunnon T1 perussykemittari antoi lisäsysäystä lenkkeilyharrastukseen panostamiseen, sen avulla opettelin juoksemaan fiksusti silloisella rapakunnolla ja oli uskomattoman palkitsevaa huomata miten pienellä vaivalla pikkuhiljaa kunto nousee humisemalla! Toinen tuohon aikaan tullut sysäys oli kaverin, joka oli aikalailla samoissa lähtökohdissa kuin itse, ilmoitus lähteä juoksemaan Tukholman maraton n. puolen vuoden varoajalla. En ollut uskoa korviani. Maraton, huhhuh! Tuntui aivan saavuttamattoman kovalta jutulta. Ei olisi meikäläisestä siihen, ainakaan noin nopeasti! Siinä kevään mittaan sitä tuli sitten lenkkeiltyä enemmän ja enemmän ja ensimmäiseen puolimaratoniin rohkeasti ilmoittauduin, samaan jossa tämä kaverini olisi juoksemassa! Olin niin innoissani uudesta harrastuksestani etten ollut aikoihin jos koskaan elämässä moista tuntenut. Taisin jo tietää löytäneeni oman juttuni, kestävyysurheilun. Takana on kaikenlaista harrastusta, junnuna pelasin lätkää muutaman vuoden, josta kovasti pidin mutten tainnut siinä kovin hyvä olla. Myöskin salibandyä tuli kokeiltua vielä laihemmin tuloksin, ja myöhemmin kamppailulajeja, lähinnä thainyrkkeilyä joka jo sujui hiukan paremmin ja josta pidin välillä erittäinkin kovien treenien takia, mutta siinä homma rajoittui treeneihin, kisaamaan en lähtenyt ja hajonnut polvi myös osaltaan laittoi stopin siihen hommaan. Siispä, puolimaratoniin Helsinki city runilla olisi matka ja sehän menikin sitten ihan mukavasti hölkkäillen vähän reiluun kahteen tuntiin. Muistan että oli mahtifiilis! Vielä samana vuonna lenkkien vaan pidetessä ilmoittauduin Vantaan maratonille. Nyt oltiin jo upottu todella syvälle! Sinä vuonna oli myös tullut tutuksi varmasti kaikkien juoksijoiden ja triathlonistien tuntema juoksufoorumi.fi, josta myös nappasin jääkaapin oveen foorumin Sepon 4:30h treeniohjelman. Noudatin sitä suht orjallisesti ja näinpä lokakuussa tuota vuotta juoksin ensimmäisen marani aikaan 4:23 muistaakseni! Tuosta ensimmäisestä marasta muistan jossain kolmenkympin jälkeen tulleen "seinän" joka pisti kävelemään, ei tainnut olla tankkaus- nesteytys- ja vauhdinjakoasiat ihan hanskassa vielä :) ja sen kuinka maalissa kirosin itsekseni että hyi sa#¤%&! Ei enää IKINÄ!
Tuosta järkytyksestä taidettiin kuitenkin toipua ihan hyvin sillä seuraavana vuonna juoksin saman Vantaan maratonin 3:41:41... :) Eli vaikka ensimmäinen mara oli niinkuin varmaan monelle, pieni shokki niin jyvä oli jo itänyt sen verran lujaa että tähän urheiluharrastukseen alettiin juurtua todenteolla!
En ole ihan varma mikä laittoi niin kovasti kiinnostumaan yhtäkkiä triathlonista, mutta saattoi olla juoksufoorumin kautta jokin linkki johonkin vanhoihin Hawaii Ironmanin fiilistelyvideoihin. Jossain vaiheessa nimittäin tuijottelin niitä aivan lumoutuneena. Muistin että ai niin tämä oli tämä aivan järjettömän kivenkova homma jossa jengi raastaa helteessä puolikuolleina maaliin ja matkat on jotain aivan sairasta. Muistin nuoruudesta kun kotona katsottiin lähetyksiä joissa Pauli Kiuru haastoi Mark Allenia ja muita, ja muistan kuinka olin tv-ruudun äärellä ihaillut että aivan järjettömän kova jätkä. Teräsmies. Nyt katsoin uudempia videoita ja tuloksia ja nykyjan nimet tulivat tutuiksi. Usein Ironman-henkeen toitotettiin "anything is possible" ja "yes you can" yms juttuja ja haaveilevassa mielessäni mietin pystyísinköhän tuohon. Ehkä jotenkin, jos edes osaisin uida. Haha, niinpä, minä en ollut koskaan edes osannut kunnolla uida! Olin suorastaan vesikammoinen, pienenä tapahtunut veden alle joutumisesta tullut trauma istui lujassa. Mökkisammakolla pysyin hetken pinnalla mutta sain totaalipaniikin jos jalat eivät yllä pohjaan ja uimahallissa altaanväli näytti loputtoman pitkältä, lyhyelläkin radalla. Aloin kuitenkin ottamaan selvää uimakouluista ja ostin elämäni ensimmäiset uimalasit. Ilmoittauduin aikuisten alkeisuimakurssille, joka käytäisiin 90%-sesti opetusaltaassa, ja siellä opeteltaisiin miten kellutaan, miten hengitetään vedessä ja miten siellä ylipäätään uskalletaan olla! Jännitti aikalailla mutta millä muulla saisin selville voisinko koskaan oppia uimaan ja ryhtyä triathlonistiksi!
Uimakoulu oli yhtä suurta ahaa-elämystä alusta loppuun, ja otin siitä kaiken irti. Kun oli hyvä opettaja joka selitti miten vedessä hengitetään ja kellutaan yms, niin johan alkoi umpipuisempikin pää tajuamaan että ei hitto, tämä on oikeasti ihan mahdollista ja koko ajan vähemmän ja vähemmän pelottavaa! Kurssi käytiin, ja se antoi valmiudet uida jotain räpellystä isossa altaassa altaanväli kerrallaan hukkumatta. Yksi mahtavimpia kokemuksiani koskaan, ja olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa tuolle uintikurssin vetäjälle!
Siinä sitten aloinkin itsekseni käymään hallilla ja uimaan pitempiä ja pitempiä matkoja. Ilmoittauduin myös uudelle uintikurssille jolla käytäisiin syvemmin läpi uintitekniikoita, lähinnä vapaa- rinta- ja selkäuintia. Kesän lopulla oli tarkoitukseni osallistua ensimmäiseen triathlonkisaan - Helsinki city triathloniin joka käytäisiin uimastadionilla. Ihan tarpeeksi iso haaste minulle joka juuri olin oppinut pinnalla pysymään ja uskalsin jo pitkälläkin radalla uida! Avovesihommat tuntuivat vielä kovin kaukaisilta. Ensimmäisen maantiepyörän jolla vieläkin pyörittelen lenkkejä olin hankkinut ja siispä myöskin aloittanut maantiepyöräilyn, joka sekin oli minulle uusi harrastus. Se ja uinti veivätkin alussa sen verran mukanaan että juoksu taisi hetkeksi jäädä vähemmälle kuin mitä oli pitkään aikaan ollut. Ehkä siitäkin syystä sinä syksynä juoksemani mara oli ajaltaan heikoin mitä olen juossut, tosin HCM 2010 olosuhteetkin olivat rajut.
Helsinki city triathlon - ensimmäinen tri-skabani meni hienosti ja hauskaa oli koko rahan edestä! Uinnistakin selvittiin, ei mitään isompaa paniikkia muiden seassa uitaessa. Olin räjähtää innostuksesta uuden harrastuksen parissa! Tiesin siinä paikassa, että tästä alkaisin vaan treenata enemmän triathlonia ja seuraavana kesänä kävisin jo jotain oikeita skaboja! Paljon vaan uintia että karisee viimeisetkin peikot sen kanssa. Olin ajatellut että joku perusmatka ehkä ihan sopiva haaste vielä tässä kohdassa... mutta siinä syksyn mittaan kun uintitreenitkin alkoivat jo olla ihan kunnon uinteja ja matkakin taittui kokoajan parempaan aikaan, päätin että mitä hittoja, Joroisille vaan puolimatkalle! Ja taas olin laittanut itseni isoimman urheiluhaasteen eteen koskaan! Se, kuten muutkin viime kesän, eli ensimmäisen varsinaisen tri-kauteni kisat meni yli villeimpien odotusten. Ehkäpä Joroistakin tyydyttävämpi oli Tristar Estonia kilpailu Virossa, joka oli ensimmäinen isomman organisaation kisa jossa ollut, josta ikäluokkasijoitus 14. ja kokonaiskilpailussa taisi olla 80. (pro:t mukaan lukien)
Loppu on historiaa, ei tarvinnut kovinkaan paljoa arpoa viime kauden jälkeen mikä olisi seuraava etappi, täysmatka tietenkin. En vaan IKINÄ olisi uskonut sen tulevan näin nopeasti! Ja edelleen vien itseni takaisin niihin iltoihin kun läppäri sylissä ihmettelin Hawaii Ironman kisoja, ja miten on mahdollista että ihmiset tuota tekee. Nyt olen itse toteuttanut unelmani.
Blogin tarkoitus oli alussa saada itselle henkireikä purkaa ajatuksia treeneistä tai mistä vaan. Ja sitä kautta tuoda motivaatiota. Olen huomannut lisääntyvät lukijamäärät ja se ilahduttaa kovasti. Jos jotakuta kirjoitukseni jollain tapaa motivoi, antaa sekin iloa. Itse voin sanoa että tämä harrastus on tehnyt itsestäni kokeneemman, eheämmän ja rauhallisemman, ja opettanut kuten kyllä moni muukin elämässä eteen tullut asia että kun tarpeeksi uskoo ja tahtoo, pystyy uskomattomiin suorituksiin. Ja suosittelen ihan kaikille joilla se pienikin ajatuksen siemen siellä itää, että voisnkohan minäkin. No aivan takuulla voit. Eikä se niin iso juttu edes ole. Elämää vaan.
